Kirjoitukset

Uutta kohden

Vähiin käyvät sanottavat vuosien mittaan. Ilma on sakeanaan huutoa eri laidoilta, eikä sekaan halua rynniä. Haluaa vain säilyttää mielen tyyneyden, jos mahdollista. Olla provosoitumatta ja olla kallistumatta mihinkään tarjolla olevaan yksinkertaistukseen.

Kun ihan järkevän oloiset ihmisetkin suuntaavat ääriöyhöttämisen pauloihin, toivoo vain hiljaa mielessään selviävänsä päivästä toiseen, jos vaikka vielä koittaisi kuuntelun ja vuorovaikutuksen aikakausikin.

Elämä on edelleenkin suurenmoista. Sellaista edusti joulun aikaan mm. meidän joulukuusi, jollaista ei ole moneen vuoteen ollutkaan.

Eikä voi valittaa siitäkään, että joulun jälkeen ilmat vihdoin kävivät talvisemmiksi. Pääsi pitkästä aikaa ulkoilemaan mielihyvää tuntien, eikä tarvinnut alituiseen vahtia sateen alkamista.

Kyllä tämä tästä lähtee taas, pikkuhiljaa.

Välimerellistä elokuvaa ja muuta inspiroivaa

Kevään ja kesän virkistävä kokemus on ollut löytää parikin laadukasta mediakanavaa, jotka tarjoavat sisältöä netin kautta ilmaiseksi. Osa sisällöstä on saavutettavissa kaikkialta, osaan tarvitsee VPN- palvelun, jolla voi anonyymisti liittyä internetiin haluamastaan maasta. Sattumoisin VPN- yhteyteni usein kytkeytyy Pariisin kautta.

Arte TV, joka näkyy Suomessakin maksullisena tv-kanavana kaapelitelevisiossa (ainakin), tarjoaa netin kautta laajan valikoiman Eurooppalaista kulttuuria elokuvien, sarjojen, dokumenttien ja konserttitaltiointien muodossa. Sivusto löytyy osoitteesta https://www.arte.tv/fr/ Kun viimeisimmän fr-osan poistaa, saa englanninkielisen version.

Toinen mainio sisältö on Ranskan TV5 Monde, jonka tallenteet löytyvät osoitteesta https://www.tv5mondeplus.com/fr

Maailma on täynnä muita samantyyppisiä palveluita, kuten esimerkiksi BBC:n vastaava. Nuo kaksi ranskankielistä sisältöä tarjoavaa ovat itselle merkittäviä, koska TV5:n siirryttyä maksulliseksi kanavaksi sekään ei ole televisiossamme näkynyt. Arte:a tuli katsottua takavuosina hotellihuoneessa työmatkoilla.

Aivan kotoisassa Yle Areenassa on mainio marokkolainen elokuva Kaftaanin sini katsottavissa 6.10.25 asti. Marokkolainen elokuva yleensäkin on harvinaisuus ja vielä harvinaisempaa on, että islamilaisen maan elokuva käsittelee seksuaalivähemmistöjä. Se tekee sen jokseenkin eri tyylisesti kuin Länsi-Euroopan julistava ja alleviivaava tyyli.

Kovin rauhattomana ei kannata käydä tämän elokuvan ääreen, koska viipyilevä tempo turhauttaa hätäisen selailijan. Mutta asettauduttuaan kiireettömän kokijan rooliin alkaa elokuva avautua.

Esko Karppasen arvion elokuvasta voi lukea Vartija-lehdestä.

Kaftaanin sini Yle-Areenassa

Mielenkiintoinen marokkolainen elokuva löytyy TV5 Monde plus- palvelusta nimellä Goodbye Morocco. Siihen löytyy englanninkielinen tekstitys ja puhe on arabiaa ja ranskaa. Vaikka se on oikeastaan vain eräänlainen rikollisen seikkailun kuvaus, hämmästyttää, miten paljon samaa siinä on kuin Kaftaanin sinessä. Minareetin kutsuhuuto – vai pitäisikö sanoa kirskunta – leikkaa muuten silmiinpistävän rauhallisen elon ja olon. Suomalaisena katsojana en aina seuraa juonta, vaan tuijotan hämmästyneenä vanhakantaista islamin ohjailemaa yhteiskuntaa hierarkioineen yhtä lailla kuin valoa, värejä ja maisemia.

Algeriaan sijoittuu 6-osainen sarja nuoresta naisesta Zouzousta, jonka naimattomuus ja ammattiuraan paneutuminen aiheuttavat ristiriitoja perheen ja suvun kanssa. Zouzoun sisko valmistautuu häihinsä ja perheen äidin suurin tavoite on saada toinenkin sisaruksista hyviin naimisiin halusipa tämä tai ei. Sarjan osat ovat 10 – 15 min pituisia, joten koko sarjan katsominen ei kestä kauaa. Tarinan jännite on siinä, että Zouzou on perheeltään salaa valmistautunut lähtemään vuodeksi työmatkalle merentutkimusalukselle tutkimusryhmän mukana. Tarkoitus on selvittää, miksi sardiinit ovat kadonneet Algerian rannikolta. Hyväksyykö perhe naimattoman naisen liittymisen työyhteisöön, jossa on runsaasti miehiä, on suuri kysymys. Fiktiivisestä sisällöstään huolimatta Zouzoun tuntemukset heijastanevat nuorten opiskelleiden ja maailmaa tiedostavien naisten todellisia kokemuksia islamilaisessa maailmassa.

Ytimekäs yhteiskunta-analyysi ilmaistaan kohtauksessa, jossa päähenkilö Zouzou keskustelee ystävänsä Wardan kanssa ja joku perhepiiriin kuuluva sanavalmis poika puuttuu keskusteluun:

Zouzou: ”Sardiinit ovat yhtä allergisia Algerialle kuin minäkin.”

Poika: ”Ei, vaan Algeria on allerginen sinulle.”

Elokuvatrilogia kuudella vuosikymmenellä

Kuluneen kevään ja kesän innostukseni näyttää selvästi olevan Claude Lelouchin ”trilogia” eli kolmen elokuvan kokonaisuus, joka ajallisesti ulottuu vuodesta 1966 vuoteen 2019.

Ensimmäinen elokuva on Un homme et une femme (Mies ja nainen) vuodelta 1966. Tämä on tullut Suomessa YLE:n kautta ainakin kahteen kertaan. Pääosissa on Anouk Aimée (roolihahmo Anne Gauthier) ja Jean-Louis Trintignant (roolihahmo Jean-Louis Duroc). Elokuva on romanttinen tarina hieman arvoituksellisella lopulla. Romanttisen tarinan ohella ainakin ajallisesti mitattuna merkittävässä roolissa on kilpa-autoilu. Duroc osallistuu tarinassa Monte Carlon ralliin ja pitkiä pätkiä näytetään hänen siviilityöstään kilpa-autojen testikuljettajana.

Toinen ”otos” julkaistiin vuonna 1986 nimellä Un homme et une femme, vingt ans déjà. (Mies ja nainen, jo 20 vuotta) Siinä elokuvan päähenkilöt tapaavat uudestaan 20 vuoden päästä ja rakastuvat uudestaan. Edellinen kerta ei ottanut tulta hyvästä kipinöinnistä huolimatta. Elokuvassa kuvataan elokuvaa ensimmäisen elokuvan toteutumattomasta rakkaustarinasta. Tuottajana toimiva Anne Gauthier kuitenkin lopulta hylkää elokuvansa, koska ”liikaa on muuttunut 20 vuodessa” ja alkaa kuvata aivan erilaista rikostarinaa. Mies, Duroc, hylkää edellisen rakkautensa rakastuessaan uudestaan Anneen, mistä johtuva kosto on vähällä johtaa kuolemaan Afrikan erämaassa, jossa Duroc on harjoittelemassa Paris-Dakar ralliin. Tapahtuu…kaikenlaista.

Ilmeistä on, että ohjaaja Lelough pikkuisen tykkää autoista ja ralleista, koska elokuva alkaa yli neljän minuutin otoksella, jossa isot ihmiset ajavat radalla kilpaa vakioautoilla, eikä otoksella ole vahvaa yhteyttä tarinaan, paitsi kuvaamassa Durocin harrastuksia. Alla on tämä kohtaus Youtubesta kaivettuna. Lisäksi ajellaan pitkin erämaata rallin harjoituksissa. Elokuva on tilattavissa DVD:nä esimerkiksi täältä tai täältä. Siinä on suomenkielinen tekstitys.

Kolmas elokuva, josta tulin tietoiseksi vasta hieman aikaa sitten, on valmistunut 2019. Siinä samat elokuvan henkilöt ja samat näyttelijät saman ohjaajan ja käsikirjoittajan toimesta tapaavat toisensa vanhoilla päivillään. Elokuvan nimi on Les Plus Belles Années d’une vie eli elämän kauneimmat vuodet. Samat näyttelijät roolittavat siis samat roolihahmot 53 vuoden jälkeen ensimmäisestä ”osasta” ja sama henkilö ohjaa edelleen. Myöskin roolihahmojen lapsia esittävät näyttelijät ovat edelleen samat henkilöt.

Elokuvassa Duroc on jo muistisairaudesta kärsivä ikäihminen hoitokodissa. Koska hän jatkuvasti puhuu Annesta, menneisyyden rakastetustaan, saa hänen poikansa ajatuksen etsiä Anne ja pyytää häntä vierailemaan isänsä luona. Tämän pitäisi kohentaa isän terveyttä. Suunnitelma toteutuu ja elokuva kulkee muisteluiden, haaveiluiden ja todellisuuden välillä kaiken aikaa.

Mitään suurta juonellista nerokkuutta en tästä elokuvasta löydä. Se pitää otteessaan enemmänkin sillä ajatuksella, miten vanheneminen koskettaa meitä jokaista ja jossain vaiheessa elämässä on enemmän muisteltavaa kuin odotettavaa. Katsoessaan elokuvan näyttelijöiden elämänkaarta tulee miettineeksi omaa elämänkaartaan ja sen vääjäämättömiä puolia. Tämä elokuva jäi myös pääosan esittäjien viimeiseksi elokuvarooliksi ennen heidän kuolemaansa 2022 ja 2024.

Muuan vähemmän viisaalta kuulostava näyttelijä julisti alkukesän lööppiotsikoissa valitsevansa itse, miten vanhentuu. Ikää hänellä on 45 vuotta. Saas nähä: Onko uskollinen aatteelleen aina vai viekö elämä niin, ettei jää muuta tehtävää kuin vikiseminen?

Tämä viimeinen osa on helpointa saavuttaa kirjastojen Cineast.fi- palvelusta. Sieltä se löytyy englanninkielisellä nimellään The Best Years of a Life ja suomenkielisellä tekstityksellä. Linkki elokuvaan on tässä.

Kypsyysnäyte

Tästä en varmasti selviä: Kypsyysnäyte. Miksi kukaan ei tällaisesta varoittanut, kun hakeuduin opiskelemaan? En minä ole kypsä mihinkään. Aina sitä on raakileena suunnistettu uusiin asioihin ja ennen kypsymistä asiat on jo vaihtuneet.

Ja jos johonkin on alkanut kunnolla kypsyä, on vaihdettu maisemaa. Nyt sitten pitäisi osoittaa olevansa kypsä. Entä jos alkaa olla jo ylikypsän puolella ja pikku hiljaa pehmenee ylhäältä alkaen?

Kypsyysnäyte, kypsyyskoe, miehuuskoe? Dustin Hoffman elokuvassa Miehuuskoe? Joku tykkää tyttärestä, toinen äidistä. Mihin olen joutunut? Äänestäisin kyllä tytärtä, mutta sitä ei kai nyt kysytä. Kaikkeen sitä pitää ihmisen ryhtyä turhan elämänsä aikana, joka on vain turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Elokuvissa

Miten juhlistaa opinnäytetyön pikku hiljaa valmistumista?

Toistaiseksi paras ja ainoa tapa on ollut valvoa iltayöhön katsellen ranskalaisia elokuvia. On tullut muutama sellainen nauhotettua Yle Areenasta vuosien mittaan. Pikkuisen konjakkia ja pitkä rauhallinen keskittymisen vaativa elokuva – mainio tapa hävitä vähäksi aikaa tylsyydestä, jota todellisuudeksi väitetään.

Miksi todellisuus olisi tärkeämpää kuin epätodellisuus? Ovathan matematiikassakin imaginääriluvut mitä tärkeimpiä, vaikkei niitä todellisuudessa esiinny muualla kuin matemaatikon ja insinöörin päässä? Sadut ja tarinat ovat ihmismielen imaginäärilukuja, joilla todellisuuden pohjavirrat ovat ymmärrettävissä paremmin kuin pelkästään luonnollisilla luvuilla operoiden.

Mies ja nainen. Miksi elokuvan nimi vuodelta 1966 on vielä tuossa järjestyksessä? Silloin rouvat olivat vielä rouva herrannimiä. Olkoot. Elokuvan todellinen voimajärjestys on kuitenkin nainen ja mies.

Yritin välttää täydellisen emotionaalisen uppoutumisen elokuvaan tutkimalla kartasta kaikkien elokuvan paikannimien todenperäisyyden. Deauville on Normandian rannikolla. Rue Lamarck on Montmartren kukkulalla 18. kaupunginosassa. Ei auta. Leijailen Pariisin ja Deauvillen väliä. Yritän vastaohjauksella suoristaa päähenkilön Ford Mustangin takaisin tien suuntaan lumisella Monte Carlon rallin taipaleella. Istun ratissa koittaen olla nukahtamatta pitkällä matkalla takaisin hänen luokse, joka lähetti uskaliaan sähkeen.

Mieli ja tunteet leijailevat yksityisissä maisemissa, joissa filmin maantiet Normandiassa sekoittuvat omiin matkamuistoihin.

Kun hetkittäin palaan tämän puoleisiin, tajuan, miten onnistuneesti uutisfilmit vuoden 1964 tai -65 Monte Carlon rallista on upotettu elokuvan tarinaan. Kuvissa vilahtaa suomalaisia varmaan muitakin, mutta Onni Vilkkaan Mercedes-Benz 300 SE on kyllä vaikuttavin laite. Siihen aikaan linja-autoliikennöinti taisi olla melko kannattavaa, kun tuollaisella autolla rallia ajettiin. Rallin tulosluetteloista vuodelta 1964 tosin selvisi, että hänkin keskeytti. Tuona vuonna taidettiin suomalaiset mini-kuskit Mäkinen ja Aaltonen hylätä jonkin sääntökummajaisen perusteella.

Jossain taustalla tietoisuus tuumii hissukseen muuta. Elokuvan molemmat tähdet ovat kuolleet. Anouk Aimee kuoli viime kesänä ja Jean Luis Trintignant kesällä 2022. Tämä sama tunne on toistunut suunnilleen siitä alkaen, kun Kauko Helovirta kuoli. Elämäni aikaiset suuret tähdet katoavat iäisyyteen. Niin katoan itsekin. Näyttelijöihin liittyy samaa kuin itselle merkittäviin kirjailijoihin. Kukaan ei voi tulla tilalle. Jossain hänen karakteerinsa muotoisen tilan kohdalla on nyt tyhjä aukko. Sitä, mitä oli, ei enää ole – vaikka jotain muuta olisikin.

Politiikan teologiaa

Venäläiset kärsivät kahjoista diktaattoreista. Jenkit äänestävät itselleen sellaisia. Kummat ovat pöljempiä?

Joku väitti, että Jumala suojelee Trumpia, kun ei saanut täysosumaa, vaan vain korvaan osui. Onko näin?

Jos on, mitä se kertoo kaikkivaltiudesta tai sen puutteesta? Jos tämä mainittu jumaloletettu sai ampujan sihdin menemään sen verran vinoon, että vaan korvaan osui, muttei sen tehokkaammin pystynyt asioita estämään, liekö puute taidosta vai vallasta? Ja jos tälle tielle lähdetään, että tämmönen ’pikkasen sinne päin’ tapahtuva toiminta kuvaa Kaikkivaltiaan tosiolemusta, niin lienee yhtä loogista tuumia, josko kävikin vain niin, että jumaloletettu ampui harjotuksen puutteessa pikkasen ohi ja sekös nyt harmittaa?

Jos joku väittää mietintääni jumalanpilkaksi, niin väitän, että ”toi alotti”, niinkuin lapsena puolustauduttiin. Useinkin tuntuu, että parempi olisi ihmisen olla väittämättä mitään Jumalan tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Oletuksia

Tapahtui niinä päivinä, että oppilaitoksen hallinnolta kävi käsky turvallisen tilan periaatteiden noudattamisesta. Teksti oli pitkä ja leveä. Sanottiin mm. seuraavasti:

”Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Kaikki me ihmiset olemme erilaisia ja kaikkien tulee saada tulla kohdatuksi omana itsenään. Vältetään siten tekemästä olettamuksia ihmisten sukupuolesta, seksuaalisuudesta, taustasta, kansalaisuudesta, kielitaidosta, uskonnosta, terveydentilasta, toimintakyvystä, iästä tai alkuperästä. Ihmisillä on monia erilaisia identiteettejä, joten huomioidaan se myös kielenkäytössämme ja sanavalinnoissamme.”

Alkoi huvittuneisuuden ohella ottamaan pattiin, nimittäin tämä olettamisen moralisointi. Hieman tarkemmin netistä etsien löytyi oikeusministeriön ylläpitämä sivu yhdenvertaisuus.fi, josta löytyi myös määritelmä turvalliselle tilalle:

”Kunnioita kaikkia, älä tee oletuksia. Älä tee oletuksia kenenkään seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä, uskonnosta, arvoista, sosioekonomisesta taustasta, toimintakyvystä tai terveydestä. Kunnioita pronomineja ja nimiä. Ole tietoinen omista etuoikeuksistasi. ”

Tuota noin, ihmiselämässä moni asia toimii sujuvasti perustuen oletuksiin. Tarkemmin ajatellen elämästä ei tulisi oikein mitään, ilman oletuksia. Voiko nykymenolla käydä niin, että joutuu rikosseuraamuslaitoksen kynsiin olettamisesta?

Oletan, siis olen olemassa. Psykologiassa puhutaan myös sisäisistä malleista, jotka mahdollistavat nopean reagoinnin ja automaattisen toiminnan opetelluissa tilanteissa. Käsittääkseni siellä ei nähdä ongelmaksi sisäisten mallien muodostumista sinänsä, mutta esim. liikenneturvallisuuden parissa ongelma voi olla, että sisäinen malli ei vastaa todellisuutta ja sitä on muutettava. Sisäisestä mallintamisesta ei silti luovuta.

Niinkään arvovaltaiset tahot kuin Oikeusministeriö tai OAJ eivät saa minua – eivätkä todennäköisesti suurinta osaa ihmiskunnasta – luopumaan olettamisesta. Tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten arvotan toisia ihmisiä. Kun oletus ei vastaa todellisuutta, on aika korjata käsitystä. Ei se ole sen kummempaa. Oletan edelleen, että useimmat miehiltä vaikuttavat ovat sellaisia ja naiset naisia. Tiedän kyllä, että on määrällisesti pieni määrä ihmisiä, joihin liittyen oletukseni ei vastaa todellisuutta. Kun sellainen kohtaaminen tulee eteen, muutan toimintaani ko. ihmisen suhteen. Jos olen mokaillut, voin jopa pyytää anteeksi väärin ymmärrystäni. Ei ole realistista olettaa ihmiskunnan suuren enemmistön luopuvan oletuksista, jotka useimmiten toimivat hyvin. Ei se toimi muillakaan elämän aloilla. Oletan Upon sillan kestävän autolla ajon ja sellainen oletus on viisasta, ellei jotain uutta tietoa ilmene.

Että mikäkö huvitti tuossa oman työnantajan olettamattomuus- litaniassa? Useimpien ihmisten alkuperä lienee oletettavissa. Isossa kirjassa mainitaan muuan Nasaretilainen, jonka alkuperäksi oletti joku aivan muuta, mutta sen jälkeen ei tunneta tapauksia, joissa alkuperä olisi kovasti vaihdellut.

Vaihto

Kesän, tuon suurenmoisen maestron, näytös on ohi. Syksy odottaa jo valmiina omaan näytäntöönsä. Maestro seisoo yhä estradilla, emmekä haluaisi jättää jäähyväisiä. Kukaan ei kiusaannu maestron viipyilystä.

Kerran Pariisissa ja tänään kotona

Pariisin seinät hohtivat kuumuutta, jota vältin liikumalla enemmän ilta- ja yöaikaan. Tapana oli myös ostaa ruoat iltamyöhällä, paitsi patonki ja muut leipomotuotteet, joita piti jaksaa aamupäivällä raahautua hakemaan.

Olin asunut korttelissa jo viikon päivät ja tavaksi oli tullut poiketa samassa pikkukaupassa, jonka omistaja oli alkanut ohi kulkiessani tervehtimään, kuten naapureita kuuluikin. Sen jälkeen aloitin aamupäivän kävelyn aina samaa reittiä Rue des Ecoles:n kautta. Oli edes joku tuttu, jota tervehtiä, kaupungissa, jota en tuntenut. En tuntenut sitä, mutta se oli minulle ystävällinen; silloin ja monta vuotta sen jälkeen.

Maistelin mieluusti viskiä iltaisin. Istuskelin samalla ikkunalaudan reunalla seuraten ihmisten vilinää Rue de Lanneau:lla ja nuuhkien alakerran ravintola Le Coupe-Chou:n tuoksuja. Aamupäivisin heräsin saman ravintolan keittiön reheviin tuoksuihin, kun illalla aukeavan ravintolan ruokia esivalmisteltiin.

Siihen aikaan alkoholijuomat yleensä ja vahvat erityisesti olivat halvempia kuin Suomessa, vaikka muuten elämä oli vähintään yhtä kallista. Ranskasta puuttui Alkon valvontakomissio, eikä alkoholi ollut ongelma, koska sitä sai ostaa vapaasti kaikista kaupoista puolille öin asti. Hupaisaa sinänsä, että tupakan myynti taasen oli säännöstelty kuin meillä alkoholin myynti – vain luvan saaneet yritykset saivat myydä ja nämä tunnisti erityisestä kyltistä ulko-oven läheisyydessä.

Viski oli loppu. Kävelin iltamyöhällä ennen puolta yötä kauppaan hakemaan lisää. Pienet pullot olivat kassan selän takana varastamista vaikeuttamassa. En tuntenut eri laatuja paljonkaan ja kaupan seinähyllyltä tunnistin Johnny Walkerin Red Labelin. Pyysin sitä. Puolitutuksi tullut kaupan omistaja alkoi moittivan esitelmän ja ehdotti samalla hintatasolla paljon parempaa, Label 5:ttä. Tunsin Label 5:n yhtä hyvin kuin Chanel nro 5:n, joten luotin kauppiaan vaistoon ja ostin, mitä ehdotettiin. Tunsin suurta tyytyväisyyttä. Lähes olemattomalla ranskan taidollani olin luonut asiakassuhteen, jossa kauppaava osapuoli piti huolta, etten tuhlannut rahojani joutavaan. Minusta melkein pidettiin huolta kaiken yksinäisyyteni keskellä, jota tunsin miljoonakaupungin vieraana koko kuukauden ajan vuokrayksiössäni.

Tiedä sitten, onko tuo Label5 sen parempi vain ei, mutta sitä olen nostalgiasyistä maistellut tuosta iltakohtaamisesta lähtien ajoittain. Sitä on aina autossa jemmassa pieni pullo satunnaisia tilanteita varten.

Tänään oli viimeinen työpäivä tältä kaudelta ja taas lähti monta mukavaa nuorta ihmistä tutkintotodistuksen kanssa maailmalle kohden uusia seikkailuja. Mieli nyt jo kymmenettä kertaa liikuttuu muistellessa, miten paljon siinä kohdassa oli elämässä vielä valittavaa ja etsittävää. Enimmäkseen oli mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Elämä avautui ja laajeni, kun lapsuuskoti lakkasi olemasta se ainoa viitekehys. Myöhemmin siitä seurasi ohessa mahdollisuus tuhlata rahansa kuukauden vuokra-asumiseen Pariisin heinäkuussa.

Näitä miettiessä alkoi tuntua havilliselta käväistä autotallissa ja kaivaa auton salalokerosta pieni pullollinen Label 5:ttä pyöristämään illan tuntoja. Maistui ja muistin, hyvin molemmat. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Label 5 vähintäänkin arvoisellaan pöydällä: Lapin jätkän tekemä pöytä, jonka jalka on iso koivupahka.

https://www.lecoupechou.com/histoire