Kuluneen kevään ja kesän innostukseni näyttää selvästi olevan Claude Lelouchin ”trilogia” eli kolmen elokuvan kokonaisuus, joka ajallisesti ulottuu vuodesta 1966 vuoteen 2019.
Ensimmäinen elokuva on Un homme et une femme (Mies ja nainen) vuodelta 1966. Tämä on tullut Suomessa YLE:n kautta ainakin kahteen kertaan. Pääosissa on Anouk Aimée (roolihahmo Anne Gauthier) ja Jean-Louis Trintignant (roolihahmo Jean-Louis Duroc). Elokuva on romanttinen tarina hieman arvoituksellisella lopulla. Romanttisen tarinan ohella ainakin ajallisesti mitattuna merkittävässä roolissa on kilpa-autoilu. Duroc osallistuu tarinassa Monte Carlon ralliin ja pitkiä pätkiä näytetään hänen siviilityöstään kilpa-autojen testikuljettajana.
Toinen ”otos” julkaistiin vuonna 1986 nimellä Un homme et une femme, vingt ans déjà. (Mies ja nainen, jo 20 vuotta) Siinä elokuvan päähenkilöt tapaavat uudestaan 20 vuoden päästä ja rakastuvat uudestaan. Edellinen kerta ei ottanut tulta hyvästä kipinöinnistä huolimatta. Elokuvassa kuvataan elokuvaa ensimmäisen elokuvan toteutumattomasta rakkaustarinasta. Tuottajana toimiva Anne Gauthier kuitenkin lopulta hylkää elokuvansa, koska ”liikaa on muuttunut 20 vuodessa” ja alkaa kuvata aivan erilaista rikostarinaa. Mies, Duroc, hylkää edellisen rakkautensa rakastuessaan uudestaan Anneen, mistä johtuva kosto on vähällä johtaa kuolemaan Afrikan erämaassa, jossa Duroc on harjoittelemassa Paris-Dakar ralliin. Tapahtuu…kaikenlaista.
Ilmeistä on, että ohjaaja Lelough pikkuisen tykkää autoista ja ralleista, koska elokuva alkaa yli neljän minuutin otoksella, jossa isot ihmiset ajavat radalla kilpaa vakioautoilla, eikä otoksella ole vahvaa yhteyttä tarinaan, paitsi kuvaamassa Durocin harrastuksia. Alla on tämä kohtaus Youtubesta kaivettuna. Lisäksi ajellaan pitkin erämaata rallin harjoituksissa. Elokuva on tilattavissa DVD:nä esimerkiksi täältä tai täältä. Siinä on suomenkielinen tekstitys.
Kolmas elokuva, josta tulin tietoiseksi vasta hieman aikaa sitten, on valmistunut 2019. Siinä samat elokuvan henkilöt ja samat näyttelijät saman ohjaajan ja käsikirjoittajan toimesta tapaavat toisensa vanhoilla päivillään. Elokuvan nimi on Les Plus Belles Années d’une vie eli elämän kauneimmat vuodet. Samat näyttelijät roolittavat siis samat roolihahmot 53 vuoden jälkeen ensimmäisestä ”osasta” ja sama henkilö ohjaa edelleen. Myöskin roolihahmojen lapsia esittävät näyttelijät ovat edelleen samat henkilöt.
Elokuvassa Duroc on jo muistisairaudesta kärsivä ikäihminen hoitokodissa. Koska hän jatkuvasti puhuu Annesta, menneisyyden rakastetustaan, saa hänen poikansa ajatuksen etsiä Anne ja pyytää häntä vierailemaan isänsä luona. Tämän pitäisi kohentaa isän terveyttä. Suunnitelma toteutuu ja elokuva kulkee muisteluiden, haaveiluiden ja todellisuuden välillä kaiken aikaa.
Mitään suurta juonellista nerokkuutta en tästä elokuvasta löydä. Se pitää otteessaan enemmänkin sillä ajatuksella, miten vanheneminen koskettaa meitä jokaista ja jossain vaiheessa elämässä on enemmän muisteltavaa kuin odotettavaa. Katsoessaan elokuvan näyttelijöiden elämänkaarta tulee miettineeksi omaa elämänkaartaan ja sen vääjäämättömiä puolia. Tämä elokuva jäi myös pääosan esittäjien viimeiseksi elokuvarooliksi ennen heidän kuolemaansa 2022 ja 2024.
Muuan vähemmän viisaalta kuulostava näyttelijä julisti alkukesän lööppiotsikoissa valitsevansa itse, miten vanhentuu. Ikää hänellä on 45 vuotta. Saas nähä: Onko uskollinen aatteelleen aina vai viekö elämä niin, ettei jää muuta tehtävää kuin vikiseminen?
Tämä viimeinen osa on helpointa saavuttaa kirjastojen Cineast.fi- palvelusta. Sieltä se löytyy englanninkielisellä nimellään The Best Years of a Life ja suomenkielisellä tekstityksellä. Linkki elokuvaan on tässä.