Kirjoitukset

Normaaleja elämyksiä?

Löysin kesällä YLE Areenasta sarjan Normaaleja ihmisiä. Sarja osui sellaiseen hermoon, josta tuntemukset levisivät ohitse kaikkien puolustusmekanismien. Huomasin muistelevani omia vastaavia ikävuosia ja peilaavani niiden vuosien itseä nykyiseen ja sarjan tapahtumiin. Sain kiinni jostain jo unohtuneesta ja koin ymmärtäväni aavistuksen enemmän. Sarjan pohjana olleen romaanin lukeminen vahvisti tuntemuksia.
Eräässä kohtauksessa sarjan toinen päähenkilö Connell tapaa ystävänsä Mariannen Italiassa Mariannen isältä perityssä huvilassa, jonne Connell kaverinsa Niallin kanssa matkustaa Interrail- matkallaan. Connell on yksinhuoltajaperheestä kotoisin oleva vähävarainen opiskelija, joka stipendin saatuaan pystyy nyt matkustamaan, eikä joudu enää kaikkina loma-aikoina töissä uurastamaan opiskelurahoja tienaamassa. Kohtauksessa Connell ja Marianne keskustelevat ja Connell kertoo, miten mahtavalta matkustaminen on tuntunut.

Köyhä tietää, miten hienolta raha tuntuu silloin, kun sitä vihdoin on.

Raha tuntui ihanalta kesällä 1990. Olin ollut valmistumisen jälkeen talven töissä. Oli ensimmäistä kertaa kesälomaa. Saattoi valita itse loman viettämisen tavan, eikä valinta ollut riippuvainen kenenkään suostumuksesta. Lähdin heinäkuun loppupäivinä Interrailille tietämättä, että elokuu on Keski-Euroopan lomakuukausi ja kaikki junat täyttyvät lomalle lähtevistä ihmisistä.

Lämpimän elokuun 2. päivän illan pimetessä istuin Amsterdamilaisen Hostelin hämärässä kahvilahuoneessa. Nurkassa seinällä roikkui televisio, joka näytti CNN:n uutisfilmiä Irakilaisten panssarivaunujen ryntäämisestä Kuwaitiin. Ihmiset tuijottivat kuvaa jäykistynein kasvoin. Heistä useat olivat lähi-idästä kotoisin: Libanonista, Jordaniasta ja ties mistä. Monien kanssa olin päivän mittaan Hostelissa levätessäni keskustellut. Hitaasti tajusin, että vuodesta toiseen jatkuneet kahakoinnit lähi-idässä koskettivat todellisia eläviä ihmisiä. Samoin teki tämä Irakin hullu hyökkäys, joka tuntui nyt keskisuurelta maailmanlopulta Glasnostin ja Perestroikan elvyttämän Eurooppalaisen liennytyksen keskellä. Jugoslavian hajoamissota odotti vielä tulemistaan.

Samalla matkalla törmäsi kaikkialla Itä-Saksasta tuleviin nuoriin. Heitä oli matkailemassa, mutta myös paljon töihin menossa. Useimmat olivat ystävällisiä ja avoimia. Frankfurtin aseman maanalaisissa kerroksissa isoa seinäkarttaa hetken tutkittuani joku tuli kysymään, tarvitsenko apua. Nuori nainen Itä-Saksasta ei hänkään kaupunkia kovin tuntenut, mutta varmaankin näytin vielä enemmän eksyneeltä, joten hän tarjosi apua. Länsisaksalaiset eivät nuhruisen repputuristin vuoksi juuri vaivautuneet.

Saksalainen mukava ja ilmastoitu pikajuna pysähtyi iltapäivällä Saksan puolella lähelle Saksan ja Ranskan rajaa. Junasta jäi muutama reppumatkailija maleksimaan kuumaan iltapäivään ja odottamaan paikallisjunaa, joka vei Strassbourgiin. Ranskan rautateiden SNCF- tunnuksilla varustettu lyhyt paikallisjuna saapui vihdoin asemalle ja hyppäsin kyytiin. Juna mateli hiljakseen ja ranskaa puhuvat konduktöörit tarkastivat liput, mutta taisi olla niin, ettei kukaan passeista ollut kiinnostunut. Rajajoki ylitettiin ja totesin olevani Ranskassa ensimmäistä kertaa elämässä. Rajan ylittämisen helppous painui mieleen, koska olin lapsuudessa monia kertoja ollut vanhempien mukana itärajan pinnassa paikoissa, joista käytiin katsomassa suljetun rajavyöhykkeen alkua keltaisine kieltomerkkeineen. Isälle raja merkitsi jotain sielua rikki repivää, joka ei koskaan auennut, eikä repivyys hellittänyt. Sen takana oli omaa, mutta ainaisesti pois otettua. Täällä Strassbourgin seudulla vanhat sodat oli sodittu loppuun, eikä ystävyyttä näytelty YYA- sopimuksilla. Rajat ylitettiin, kun siltä tuntui. Ajattelin päässeeni maailmaan, jossa asiat oli selvitetty. Vasta paljon myöhemmin tulin tietoiseksi, miten Ranskassakin vielä käytiin erilaisia pesänselvityksiä miehitysajan traumaattisista tapahtumista. Sukupolvien vaihdos antoi vähitellen mahdollisuuden käsitellä kipeitä menneisyyden asioita. Mutta nuorelle minälleni kepeä rajajoen ylitys junan ikkunasta katsellen oli eheä vapauden kokemus, vapauttava sellainen.

Raha tekee maailman todelliseksi. Mutta vain ensi kerralla. Mikään myöhemmin elämässä saatu satunnainen lisätulo ei ole tuottanut yhtä vahvaa elämystä ja enimmäkseen olenkin rahan keräämisen jättänyt huolestuneempien hommaksi.

Sydämen asia(t)

Les choses qu’on dit, les choses qu’on fait

Tästä elokuvasta tuli suomeksi Sydämen asia(t). Alkuperäinen nimi on hiukan konstikkaampi.

Kun popcornia mussuttavalle ja puhelimiaan elokuvissa hierovalle porukalle pitää markkinoida elokuvaa lyhyellä esittelyvideolla, laitetaan siihen musiikiksi helvetillinen rämpytys. Esittelyvideo (traileri) välttää visusti kertomasta, että kaikki elokuvan musiikki on upeasti tarinan kulkuun sovitettua tunnettua ja tuntematon klassista musiikkia. Vivaldi, Haydn, Mozart, jne.. antavat elokuvan visuaaliselle miellyttävyydelle vielä toisen esteettisen ulottuvuuden lisää.

Joku arvioitsija sanoi elokuvaa visuaalisesti pelkistetyksi. En saa ajatuksesta kiinni. Joku Kaurismäen lähesmykkäfilmi on pelkistetty, kun päähenkilö asustaa vanhassa merikontissa. Rehevä Ranskalainen maaseutu, sikäläinen sisustus-, pukeutumis- ja kulinaarinen tyyli eivät mitkään ole pelkistettyjä. Ehkä digitaalisten erikoistehosteiden puute tekee nykypolvelle elokuvasta visuaalisesti pelkistetyn? Enpä tohdi ajatella, mitä mieltä samat arvioijat ovat siitä, että elokuvasta puuttuu nyky-Ranskalaisille elokuville tyypillinen mania tunkea elokuvamusiikiksi englanniksi huudettua räimettä, sopi se elokuvaan taikka ei.

En osaa arvioida elokuvia sillä ulkoistavalla, etäistävällä ja arvioijaa nostavalla tyylillä, jota ammattimaisuudeksi sanotaan. En kyllä usein osaa muutenkaan arvioida, koska arviointi vaatii etääntymistä kohteestaan. Lapsellinen heikkouteni on pudota sisään hyvään elokuvaan ja matkata siellä omassa tunnemaailmassa, kunnes elokuvan loppu pullauttaa takaisin haaleaan todellisuuteen.

Dialogin runsaus ja monipuolinen ilmaisu – kuinka nautinkaan tästä Ranskalaisen elokuvan tyypillisestä piirteestä. Eikä käännöksessä kertaakaan mainittu kuplaa tai mukavuusaluetta! Kuuntelin elokuvan kuulokkeilla, jolloin musiikista pystyi myös nauttimaan täydesti. Tätä ei todellakaan kannata katsoa iltamyöhällä television kautta siten, että on pidettävä äänen voimakkuutta pienellä naapurien tai muiden syiden vuoksi.

YLE Areena, Sydämen asia(t) klikkaamalla Areenaan

Olen kuka haluat

Yle Areena: Olen kuka haluat (Celle que voys croyez, Ranska 2019)

Eipä ole Juliette Binoche:kaan säilynyt ikinuorena. Näinkin syvällisiä ajatuksia mielessä liikkuu elokuvan alussa. ”Toksista, naista halventavaa sovinismia”, sanoisi varmaankin nuoremman sukupolven ärhäkkä oikeassaolija.

Eipä ole, toksista. Töksis. Elokuvasta katsoo aina itseään ja muistaa, että paljon on muuttunut valkokankaan molemmilla puolilla elokuusta -94, kun Kieslowskin Sininen tuli ensi iltaan.

Binochen tähdittämät elokuvat ovat jo kauan tuoneet tähän taipaleelle omanlaistansa sävyä ja valoa.

En hullaantuneena fanita ketään tähteä, mutta kyllä sangen usein elokuva, jossa Binoche esiintyy, ansaitsee tulla katsotuksin useammankin kerran. Ja usein käy, kuten tämän kanssa, että ensimmäinen kerta jää aika valjuksi, tarina alkaa hämmentää jossain sisäkerroksissa ja toisella kerralla pääsee varsinaisesti tarinaan sisälle.

Aikamme kuva lienee, että Yle Areenan on esiteltävä elokuva maininnalla ’eroottinen nettileikki’. Onhan se tietysti sitäkin, mutta ydin on mielestäni ihan muualla. Tälle sensaatiohakuiselle otsikoinnille emme kai mahda aikakautenamme mitään, se on lusittava läpi, kuten muutkin ajan hengen tyhjänpäiväisyydet.

Kuvakaappaukset elokuvasta Olen kuka haluat, Yle Areena

Kun näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran, hypin ylitse monia kohtia, joissa tekstailtiin puhelimella. Tuntui melkein kuin olisi katsonut omia opiskelijoitaan käpertyneenä puhelimen ympärille. Epäkypsästi käyttäytyvää teiniä imitoiva päähenkilö ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kun tarinassa päähenkilön terapeutti vihdoin pääsee kartalle tilanteesta, tarina alkaa vetää paremmin puoleensa. Ja yhtäkkiä ollaankin aika syvällä ihmisenä olemisen ytimessä.

Onko tämä oivallisin tapa ihmiselämän suurien kysymysten miettimiseen, on jokaisen päätettävissä. Minulle ainakin toimii hyvin.

Elokuvat yleensäkin ovat aika yksityisiä kokemuksia. Tehokkain tapa pilata ne kokemukset on lukea formaattiarvioita muualta ja katsoa niiden läpi miettien koenko samoin vai en. Saman efektin saa, kun katsoo Yle Teemalta ’ennen elokuvaa’ tai ’elokuvan jälkeen’ arvioita olevinaan olevien kulttuurin kellokkaiden briljeerauksesta.

Ranskalaisnäyttelijät Daniel Auteil, Juliette Binoche, Isabelle Hubbert ja Jean-Louis Trintignant saavat usein hyppäämään tarinaan sisään kokemaan sitä elokuvan henkilön tavoin. Kriittisyys tällöin helposti unohtuu, mutta katsonkin elokuvaa kokeakseni. Jos kokemus tuntuu antoisalta ja sen voi liittää todellisuuden pohdintaansa, se usein riittää siihen, että elokuva on ’hyvä’.

Tyhjiin rauenneita – Le droit de la Carélie

Antikvariaattien välipäiväalennuksia selatessa osui silmiin outo kirja. Ranskaksi kirjoitetun teoksen nimi on Karjalan laki. Kannessa on nykysilmään haalistunein värein Karjalan vaakuna ja julkaisija sanoo olevansa Karjalan keskushallinto. Uteliaisuus heräsi välittömästi ja tilasin kirjan.

Esipuhe on allekirjoitettu joulukuussa 1921 ja kirja on painettu Helsingissä 1922. Esipuhe jo kertookin, mistä on kyse. Tarton rauhassa Neuvostoliiton puolelle jääneet karjalaiset tunsivat suurta tyytymättömyyttä vallitsevaa hallintoa kohtaan ja ryhtyivät kapinoimaan. Wikipedian mukaan kansannousu alkoi marraskuussa 1921 ja päättyi tappioon maaliskuussa 1922.

Karjalainen kansannousu on pisara kaikkien maailman itsenäistymispyrkimysten meressä. Koska se epäonnistui, tekijöitä nimitetään kapinallisiksi. Toisessa tapauksessa he olisivat kunnioitettuja patriootteja. Mutta turha puhua toisten puolesta, kirjan esipuhe kertoo siitä olennaisen:

ESIPUHE
Karjalan keskushallinto, tällä hetkellä Vienan (Arkangelin) ja Aunuksen (Olonetsin) Karjalan vaatimusten ja yksimielisen tahdon ainoa tulkitsija, halusi tällä julkaisulla perustella kaikkien sivistyskansojen, kaikkien valtojen ja varsinkin Kansainliiton edessä Karjalan toimet itsemääräämisoikeutensa, kohtalonsa ja tulevaisuutensa toteuttamiseksi.

Haluamme päästä eroon Venäjästä. Haluamme vapauttaa itsemme slaavilaisten herruudesta, oli se sitten bolsevistinen, tsaristinen tai demokraattinen. Venäjällä ei ole oikeutta kohdella meitä Venäjän kansan orjina. Haluamme pystyä kehittämään vapaudessa moraalista ja älyllistä yksilöllisyyttämme kansamme ja koko maailman parhaaksi.

Todistakoon omalta osaltaan tämä työ ja ennen kaikkea jälleen alkanut Karjalan vapaussota karjalaisten yksimielisestä ponnistelusta ja lujasta tahdosta voittaa päämäärä, joka yksin voi antaa arvoa heidän elämälleen.
Joulukuu 1921.
Karjalan keskushallinto

Kirja kertoo Karjalan historiasta silloin alkaneeseen vapaustaisteluun asti. Lisäksi mukaan on koottu erilaisia liitteitä asiakirjoista ja tapahtumista, jotka liittyvät Karjalan hallinnon pyrkimyksiin saada asialleen tukea Suomesta, Virosta ja lopulta jopa Tanskasta, koska lähinaapureista ei apua ollut.

Takasivun taskussa on kokoontaitettu Karjalan alueen kartta. Se on hämmentävä ranskalais-suomalaisella kirjoitusasullaan.

Porajärven ja Repolan alueiden karjalaisasutuksen kohtalo ei juuri parantunut kirjoista, sodista ja vetoomuksista huolimatta. Kirja avaa tällaiselle asiaa paremmin tuntemattomalle kuitenkin näkyviin sen, että Karjalan alueen sukulaisheimojen pyrkimys itsenäisyyteen ja pois Venäjän vallan alta ei ollut minkään Akateemisen Karjala- seuran tai muun oikeistoliikehdinnän suomalainen keksintö 30- luvulla, vaan nuo itsenäistymispyrkimykset nousivat sikäläisistä itsestään sen jälkeen, kun Tarton rauha vakiinnutti Suomen valtiorajan kulkemaan heidän kannaltaan liian lännessä.

Mediasta lähihistorian tutkimusta seuraten kuulostaa joskus siltä kuin 30- luvun ja sotavuosien tapahtumat olisivatkin jotain ihan muuta, mitä aiemman sukupolven historioitsijat ovat voineet tai suostuneet näkemään. Vaikuttaisi uskottavan siihen, että kun asioita tarkastellaan ajallisen etäisyyden päästä, niihin automaattisesti saadaan objektiivisempi ja totuudellisempi näkökulma. Ehkäpä muutakin tarvitaan kuin ajallinen etäisyys. Ja kuten ”seitsemän luovutetun juutalaisen” tapauksessa, vaikuttaa siltä, että suurena paljastuksena voidaan pitää sitäkin, että tämän sukupolven tutkija tulee tietoiseksi tapahtumista, jotka edelliset ovat itsestään selvästi tienneet.

Menneelle ei mitään voi, kun ei aina näytä tulevallekaan juuri mahtavan. Karjalaisten kysymys ei painanut vaakakupissa Tarton rauhan teon aikaan niin paljon kuin Petsamon ympärivuotisen sataman saaminen Suomen puolelle. Jotain hyvääkin sen aikaisista rajanvedoista seurasi. Toimittaja Petteri Saario totesi Paanajärven kansallispuistoa käsittelevässä dokumentissaan, että suurin syy siihen, miksi jotain niin hienoa on yhä olemassa, on, että se ei koskaan jäänyt Suomen puolelle.

Linkkejä Wikipediaan asian tiimoilta

Tarton rauha

Itäkarjalaisten kansannousu

Santalahti ja Munsaari

Kesällä kerran. Ajelin äitini kanssa Kotkaan, hänen synnyinseudulleen ja lapsuuteni hauskojen muistojen kaupunkiin. Ukin verstas meren rannassa oli varsinainen satumaailma pienelle nikkaroijalle aikoinaan. Pihan omenapuiden punakylkiset voimakkaan makuiset omenat, rannan karkea hiekka, vihreän limainen Kymijoen vesi Langinkoskesta, yläkerran kirjahyllyn vanhat Jerry Cottonit enoni nuoruudesta – kaikki nämä kävivät ajomatkalla mielessä.

Ajomatkan päätteeksi söimme lounasta Santalahdessa, tuossa erikoisessa leirintäalueen ja golf- keskuksen yhdistelmässä. Vanha kahvila oli korvattu jo aikaa sitten uudenaikaisella ravintolarakennuksella. Sieltä sai huokean lounasruoan, jonka jälkeen ei tarvinnut samana päivänä suurempia syödä.

Heinäkuinen arkipäivä ravintolalounaalla oli hiljainen. Muutamissa pöydissä oli väkeä. Jostain kuului ruotsinkielistä keskustelua. Hetken kuunneltuani siinä tuntui olevan päällekkäin ruotsia ja suomea, mutta ei se silti Sipoolta kuulostanut.

Santalahden leirintäalue on vanha paikka. Voimajohdot sen pihan päällä taisivat kulkea jo lapsuudessani. Uudempi muutos on horisontissa Mussalan sataman laidalla seisovat tuulivoimalaitokset. Kehitystä ei voi pysäyttää – eikä ihan aina edes ohjata.

Ihmiselle hänen historiansa alkupiste on oma lapsuus. Mitä ennen on ollut, ei ole tiedossa, eikä ole kiinnostavaa, kun siitä ei mitään tiedä. Muistan Santalahden vanhana leirintäalueena ja myöhemmin Juha Vainion Santalahteen uudestaan- laulusta, jossa ystävällisesti irvailtiin uuden ajan golf-touhotukselle. Yllättäen äiti kertoi paikan olleenkin alunperin seurakunnan leirikeskus, jonka hiekkarannoilla hän vietti nuoruudessaan juhannusta ellei useampia. Seurakunta sittemmin myi paikan. Monen varttuneemman Kotkalaisen muistissa paikka on siis muuta kuin pelkkä leirintäalue; jotain nuoruuteen kuuluvaa, kauas kadonnutta ajoilta, jolloin ei ”heiluttu pellehousuissa golf-maila kädessä” kuten Vainion kappaleessa. Hyvin Santalahden näköiseen rantaan menevät Keisarikunta- elokuvassakin päähenkilöt Kotkansaarelta viikonlopun kesäpäivää viettämään ’moottorilla’, kuten paikalliset sisämoottorista venettään kutsuivat.

Munsaaren omaleimainen ja vanhanaikainen henki iskee tajuntaan, kun ylittää maantiesillan saaren puolelle. Ollaan toisessa maailmassa. Saaren toisella laidalla on pieniä tontteja ja vanhoja puutaloja kapeine teineen ja polkuineen. Niiden keskelle nousseet uuden ajan mauttomat ökytalot symboloivat kaikkea sitä ”minä omistan”- tietoisuutta, joka tekee maailmasta aika epäkodikkaan. Munsaaressa kohtaavat kahden eri vuosisadan maailmat, mutta eivät kovin luontevasti. Toinen on ylväänä työntämässä toista pois historian roskakoriin, mutta millä edellytyksellä? Onko viimeksi tulleella aina joku etuajo-oikeus?

Uuden ja vanhan törmäystä ja huonoa yhteen sulautumista kuvastavat myös Kotkaan sijoittuvien Pertsa ja Kilu- kirjojen uusimmat elokuvaversiot. Miksi pitää ratsastaa vanhoilla nimillä ja maineella, kun sisältö on aikamme Janipetterien ja muiden nenän kaivajien edesottamuksia ja aivan toisen aikakauden asioita? Kirja, nuorten kirjakin on taideteos. Sillä on oma luonteensa ja olemuksensa. Se on parhaimmillaan alkuperäisenä. Eikö erinomaisuuden selfietä tuputtava aikakautemme kaikkine huulikiiltoineen kykene kirjoittamaan itse yhtä vetovoimaisesti?

Oi sä aika entinen, näin saanee sanoa samaan aikaan tietoisena vanhojen aikojen vähemmän romanttisesta luonteesta. Ei tiheän työläisasutuksen synty ahtaaseen saareen johtunut ihmisten romantiikan kaipuusta. Olosuhteet ajoivat siihen ahtauteen, mikä 60 – 70 vuotta myöhemmin näyttää ulkoisesti kadonneelta lintukodolta. Mutta kyllä sen saaren pieni kansakoulu vieläkin näyttää ympäristöltä, jonka mieluummin haluasi kuvitteellisille lapsilleen ja tuleville sukupolville kuin valtavan kokoisen ’tehokkaan’ ja ’keskitetyn’ koulutehdaskombinaatin.

Santalahteen uudestaan – Juha Vainio

Tapsa in memoriam

On aurinkoinen ja lämmin kesäkuinen arki-ilta. Olen ajanut töistä Vantaalta kotimaisemiin Lahteen ja Pösön dieselin raksutus sammuu parkkipaikalle Sinuhen viereen. Kävelen kahville. Siellähän istuu Tapsa terassilla lehti ja kahvikuppi edessään valkoinen kesäbaskeri päässä. Niinkuin yleensäkin istuu, kun menen Sinuheen. Eletään kesää 2008 tai 2009.

Morjestetaan. Istun viereiseen pöytään kahvini kanssa. Sinuhen lasiterassin ikkunat ovat auki. Mikäs siinä on poikain istuskellessa joutessaan kesäiltana. Juttelemme niitä näitä Etlarin jutuista, maailman menosta tai elämän kulusta. Minähän siitä kiireisempänä sitten polkaisen ylös tuolilta kotiin mennäkseni ja Tapsa jää lukemaan.

Miksi me oikeastaan tunnemme? Ja mistä me tunnemme? Joskus sata vuotta aiemmin muistan näköhavainnon Tapsasta srk:n nuorten illasta. Sittemmin Tapsa piti jotain srk:n lähimmäispalvelun toimintaa äitini kanssa yhden talven. Jotenkin ajauduimme Sinuhessa jutuille jo vuosia ennen takaisin Lahteen muuttamistani. Tapsa oli side kotikaupunkiini, kotiin, elämääni ennen, siihen elämään, joka ei ollut täynnä pääkaupunkilaista olemisen tärkeyttä, pyrkimistä ja pinnistelyä. Tuosta verkkaiseen kesätorilla askeltavasta mansikoiden nautiskelijasta tuli tuttu, vaikkemme oikeastaan tuttuja olleet. Oli mukavaa, kun tunsi jonkun vanhan kanta-asukkaan kotikaupungissaan, jonkun joka yhdisti menneen ja nykyisen. Kotiuduin takaisin Lahteen.

Vuosia kului. Tapsa yleensä istui jo Sinuhessa, kun menin sinne. Luulen, että ainakin öisin hän kävi kotona nukkumassa. Minulla meni yksi työ alta ja vaihtui seuraavaan. Oli kiirettä ihan uudella tavalla. Tapsa oli aina yhtä kiireetön. Jossain kohtaa tapahtui se, että Tapsa pyysi rahaa lainaksi. Lainasin. Alkoi vähitellen näkyä se, että kaveri tarvitsi yhä useammin tukea.

Enää ei puhuttu lainaamisesta, vaan vipistä. Vipit meni auringon laskuun. Se tietysti vähän harmitti, mutta tilanne näytti siltä, että kaveri tarvitsi jeesausta ja pystyin jeesaamaan. Ajattelin, että jelppailen tasapainon vuoksi yksinäistä miestä, koska ei yhteiskunnan tukiverkoissa yksinäiset miehet ole ykkösprioriteettina; mikä hyvänsä muu vaihtoehto tulee ensin. Koska olin itsekin ollut yksinäinen mies, tämä tuntui sopivalta aatteelta.

Meni lisää vuosia. Tapsan kulku heikkeni. Käsien vapina alkoi näkyä. Pyörällä kaatuminen syysliukkailla lopetti pyörällä kulkemisen ja piti miehen makuullaan pitkään. Alkoi joulu lähestyä ja Tapsa oli aika heikossa kulussa. Kämppä näytti karmealta. Siivoilin joulunaluspäivät Tapsan kotia ja laitoin joulua näkyviin sinne. Meni joulut ja vaihtui vuosi. Kämppä näytti taas karmealta. Tällaisena tilanne jatkui seuraavat vuodet. Tapsan elämä kapeni samaa tahtia näkökentän kanssa. Ote alkoi kirvota käsistä. Kesti melkein viime hetkiin asti, että tajusin heikolla näöllä olevan iso osuus siihen, että asiat jäivät heitteille. Teki monesti mieli sanoa jotain, mutta en sanonut, ehkäpä onneksi niin.

Viime joulun alla vein jouluruokaa, kun tilanne oli taas paha. Niillä kai selvittiin vuoden vaihteeseen ja eläkkeen tuloon. Olin vähän vihainenkin asioiden tilaan. Tammikuussa tuli 70 vuotta täyteen. On se pitkä matka. Ja vielä pidemmältä näyttää, kun ajattelee nuoruudessa ilmennyttä vakavaa aivokasvainta, joka saatiin leikattua, mutta jätti elinikäisen jäljen mieheen.

Ei kannata polkuaan toisiin verrata, kuormansa on kullakin, vaikkei vierestä tajua. Vaan jos toistemme kuormaa vähän helpottaa voimme, se lienee arvokasta. Lepää rauhassa, Tapani. Muistan lämmöllä ja varmasti tulen perässä, kun aika on.

Rauno Tapani Tuomi 13.1.1952 – 20.2.2022

De Gaulle

lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Le_g%C3%A9n%C3%A9ral_de_Gaulle_et_son_%C3%A9pouse_%C3%A0_Londres.jpg?uselang=fr

Yle Areenasta löytyy vielä melkein puolen vuoden ajan 6- osainen sarja Charles de Gaullen elämästä alkaen vuoden 1940 kesäkuusta, jolloin saksalaiset miehittivät Ranskan.

Ennakko-odotukset täyttyivät. Kun ranskalaiset tekevät sarjan oman historiansa suuresta sankarista, ei pateettisuudella ja oman suurenmoisuuden ihailulla ole mitään äärtä ja rajaa. Tämän paatoksen vähentämisellä sarja saattaisi olla vielä kiinnostavampi.

Ranskalaisten suurta Kenraalia on kuitenkin kaikissa liittoutuneiden sotahistorioissa jaksettu vähätellä ja ivata niin paljon, että oli mielenkiintoista katsoa ranskalaisten omaa näkökulmaa asiaan, joskaan tuskin heilläkään yhtä ainoaa näkemystä on. Ja tässä onkin suomalainen heikosti opiskellut katsoja heikoilla. Toisen maailmansodan jälkeinen Ranskan sisäpolitiikka ei ole niin tuttu aihe, että katsoessaan voisi kriittisesti eritellä, milloin kaunistellaan ja milloin dokumentoidaan.

Kun vertaa esimerkiksi Ranskalainen kylä- sarjan syväluotaavia ihmiskuvauksia, on De Gaullesta kertova sarja aika pintapuolinen. Kuitenkin tällaisesta poliittisesta monumentista tulee esiin inhimillisyyttä, jota en osannut odottaa. Kenraalin elämässä puoliso oli täysin korvaamaton voimavara ja perheen tyttären Annen varhainen kuolema koko elämää varjostava tragedia, johon nähden muut vastoinkäymiset näyttivät kovin pieniltä. Ja luulen, ettei vanhojen taistelutovereiden luja ystävyys ole mielikuvituksen tuotetta; vaikeat yhteiset kokemukset lujittavat suhteita tavalla, johon tavallinen elämä ei pysty.

Jostain syystä posketon ranskalainen ylpeys on sarjassa pahimmillaan sodan aikaisten poliitikkojen suhteita käsiteltäessä. De Gaullea näyttelevä Samuel Labarthe tuntuu aina antavan suurenmoisen lausunnon keskustellessaan Winston Churchillin tai Ike Eisenhowerin kanssa. Myöhempien jaksojen Ranskan sisäpolitiikan keskustelukiemuroissa lausunnon antamisen tuntu aavistuksen hellittää, joskaan katsojaa ei liiemmälti hellitä luonnollisen ja luontevan keskustelun tunnulla.

Tietysti nuo sodanaikaiset tapahtumat sattuvat ranskalaiseen sieluun nöyryyttävyydellään, jota anglosaksiset historioitsijat ovat jaksaneet pitää hyvin esillä ja näin ollen ymmärrän kyllä sitäkin, että ahdingossa olleen maanpakolaiskenraalin mainetta halutaan nostaa. Lopullista totuutta Normandian maihinnousun ratkaisujen taustoista en kuitenkaan kuvitellut sarjasta löytäväni ja se lienee realistinen tulokulma tämän sarjan katseluun.

Kenraalin vaimoa Yvonnea näyttelevä Constance Dollé tuli Suomessakin tutuksi Ranskalaisen kylän vastarintataistelija Suzannena. Kenraalin vaimonakin hän on mainio ja pystyy ilmaisemaan vähin sanoin ja muutamin silmän liikkein myötäelävän vaimon roolin mainiosti.

Vanhenevan presidentin viimeisiä vuosia katsoessa luulin näkeväni jotain yleispätevää. Kaikki me olemme oman aikamme tuotoksia ja vain rajoitetusti kykenemme muuttumaan muuttuvien aikojen myötä. Onnellisuuden ja tyytyväisyyden mahdollisuus lienee siinä, että näkee oman irtautumisensa aikakauden valtavirrasta, muttei tuuperru siihen, vaan hyväksyy erillisyytensä ihmisenä tässäkin suhteessa. On kuitenkin aina kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa siniset ajatuksensa.

Koulun pihalla

Keväisen viluinen välitunti ala-asteen pihalla on lopuillaan. Keinujen ja ulko-ovien välissä on joukko lapsia kertynyt puolikaareen alemmalla luokalla olevan koululaisen ympärille. Kiusaajat. Tunnistan kohteen. Hän on pienikokoinen silmälaseja käyttävä kaveri, jolla on hieman nasaali ääni. Näitä piirteitä en silloin tunnistanut, enkä tajunnut syyksi. Hän oli siinä laitakaupungin poikajoukossa yksi muiden joukossa, ei sen kummallisempi. Joskus juttelimme, vaikkemme enempi kaveeranneet.

Kävelen sinne joukkoon. Suunsoittajana joukossa on oman luokkani pikkuapina. Nimen olen keksinyt hänen kokoon ja ketteryyteen liittyen. On tietysti rumaa kutsua ihmistä näin, mutta sattuneista syistä ei nolota. Pikkuapina härnää kiusauksen kohdetta ja muut myötäilevät. Katsovat uteliaana, mitenhän tilanne kehittyy ja miten kiusattu reagoi. Kuulen vieläkin sen pikkuapinan äänensävyn. Menen väliin ja käsken lopettamaan. Hetken perästä tilanne muuttuu siten, että pikkuapina alkaa jäkättämään minulle, hyökkää päin ja lähden karkuun. Koko joukko juoksee perääni ja unohtaa sen ensimmäisen kiusatun. Eiväthän he ilman pikkuapinaa tietäisi mitä sille tekisi, joten paras juosta mukana. Saan kerran jo harhautettua pikkuapinan sillä, että pysähdyn äkisti ja jatkan tulosuuntaan. Takaa-ajo jatkuu, mutta sen katkaisee sopivasti koulun kello, joka pakottaa kaikki suuntaamaan pääovelle riviin seisomaan ennen sisäänpääsyä.

En muista, miten tilanne tästä jatkui. Todennäköisesti se ei jatkunut sillä kertaa. Pikkuapina muisti kiusata satunnaisesti minua vuosikaudet tämän jälkeenkin, alemmilla luokilla useammin ja ylemmillä harvemmin. Viimeksi yläasteella se kerran mitään ilmoittamatta käveli luokseni ja löi palleaan niin lujaa, että haukoin hetken henkeä. Näistä ei kuitenkaan jäänyt varsinaisia traumoja, koska elämä onneksi vei erilleen. Luulenpa, että suuri lyöntivoima ei ole häntä elämässä vienyt eteenpäin mihinkään sellaiseen, josta tarvitsisi tuntea kateutta. Tai tiedä häntä; aikamme ihailee puistattavia asioita ja ihmisiä.

Tuo keväinen kiusaustapaus on kuitenkin jäänyt mieleen. Siitä käsin ymmärtää aikuisten maailmaa. On yksi ääliö ja kymmenkunta perässähiihtäjää, jotka eivät puutu, vaikka osan tekisi mieli. Juuri nämä saamattomat ja pelokkaat ääliöt ovat sieltä koulun pihalta kasvaneet tämän päivän etenijöiksi ja tukipylväiksi, jotka visusti varovat ryhtymästä mihinkään, johon eivät usko naapurin ryhtyvän. Tarkkailevat toisiaan ja etsivät normien riemua surkeaan elämäänsä. Joskus aikakausien tuulet kääntyvät ja perässäliihottajat ottavat taas uuden suunnan elämälleen, aikaansa seuraavia kun ovat.

Sitten on ne harvat, jotka puuttuvat asioihin. Saavat yleensä tehdä sitä ihan itekseen.

Polku ja aika

Monet kehuvat tehneensä itse omat polkunsa. Useimmat kuitenkin taitavat muunnella aiemmin tehtyjä. Aikansa jokainen täällä polkujansa tallaa, kunnes kupsahtaa mättääseen ja siihen jää.

Meillä on mökillä pieni pätkä vanhaa polun pohjaa. Ennen näitä mökkitonttien lohkomisia joskus 60- luvulla kulki polku ehjänä ja katkotta pitkin järven rantaa, kiersi koukaten suon ja jatkoi edelleen seuraavalle järvelle. Polun synnyn rantaviivaa seuraten voinee ajoittaa 1800- luvun lopulle, jolloin tämä ’meidän’ järvi patoamalla syntyi nykyiseen paikkaansa. Vanhemmat luonnon järvet täällä kantavat saamelaisvaikutteisia vanhoja nimiä, mutta tämä historian mittakaavassa hiljattain tehty sai nimekseen Ruhkalammi. Nimi kuvannee padon tukkikourun muodostamaa tukkiruuhkaa lammella. Väylä oli aikoinaan merkittävä tukinuittoreitti Isojärven maisemien vesijaosta länteen päin. Taisivat varsinaisia ruuhkavuosia olla sodan jälkeiset suursavotat, joilla jätkät nostivat maan taloutta pystyyn. Seudun viimeinen kämppäkin on lopettanut asiahommat vasta 60- luvun alkuvuosina.

Kun seudun järvinimistön arvellaan olevan Saamelaista alkuperää, voi vain kuvitella miten kauan on noita kalaisia järviseutuja kuljeskeltu ennen kuin Antti Ahlström alkoi Sisä-Suomen metsiä ostella ja tukeiksi kaataa. Vaikka tämä juuri meidän tontin kautta kulkeva polku lienee siis vain rapiat 100- vuotias, miettii seudun poluilla yleensäkin, kenen virsu on mahtanut ja koska talloa ensimmäisen kerran näitä seutuja?

Sukupolvestani taaksepäin on edellisillä tallojilla jotain yhteistä: Polkua on menty asian perässä. Ruokaa on haettu metsästämällä, kalastamalla taikka tukkeja ohjaamalla. Vain minä rappeutunut kaupunkilainen kuljeskelen tätä pientä polun jäämää kesäaamuna huolettomana vesiämpärin kanssa ja kaarran kaivolle hakemaan raikasta vettä kahvin keittoon.

Olisit vähän toisenlainen!

Väärin sytytetty. Sytyttäisit päältä, ei alta. Eipä juuri sytytä. Mutta hyvät löylyt oli.

Väärin luettu. Väärä kirjailija. Lue sorrettua naiskirjailijaa. Kiinnostun, mistä kiinnostun. Lukuelämys oli.

Väärin syöty. Liian: vähän, paljon, väärän laista. Yksipuolisesti, mutta monipuolisesti ja laaja-alaisesti väärin. Oli nälkä, ruokahalu ja nautinnon halu. Hyvää teki.

Väärin juotu. Epähienosti, epäterveellisesti ja epäsosiaalisesti. Maistui.

Väärin kuljettu. Mene bussilla, pyörällä tai vaikka hyppele. Hyppele sinä vaan lämpimiksesi siinä pysäkillä. Menin pois ja sinne ei bussit kulje.

Sytytin, luin, söin, join ja kuljin – omalla tavallani. Ja jatkan samaan malliin.