Löysin kesällä YLE Areenasta sarjan Normaaleja ihmisiä. Sarja osui sellaiseen hermoon, josta tuntemukset levisivät ohitse kaikkien puolustusmekanismien. Huomasin muistelevani omia vastaavia ikävuosia ja peilaavani niiden vuosien itseä nykyiseen ja sarjan tapahtumiin. Sain kiinni jostain jo unohtuneesta ja koin ymmärtäväni aavistuksen enemmän. Sarjan pohjana olleen romaanin lukeminen vahvisti tuntemuksia.
Eräässä kohtauksessa sarjan toinen päähenkilö Connell tapaa ystävänsä Mariannen Italiassa Mariannen isältä perityssä huvilassa, jonne Connell kaverinsa Niallin kanssa matkustaa Interrail- matkallaan. Connell on yksinhuoltajaperheestä kotoisin oleva vähävarainen opiskelija, joka stipendin saatuaan pystyy nyt matkustamaan, eikä joudu enää kaikkina loma-aikoina töissä uurastamaan opiskelurahoja tienaamassa. Kohtauksessa Connell ja Marianne keskustelevat ja Connell kertoo, miten mahtavalta matkustaminen on tuntunut.
Köyhä tietää, miten hienolta raha tuntuu silloin, kun sitä vihdoin on.
Raha tuntui ihanalta kesällä 1990. Olin ollut valmistumisen jälkeen talven töissä. Oli ensimmäistä kertaa kesälomaa. Saattoi valita itse loman viettämisen tavan, eikä valinta ollut riippuvainen kenenkään suostumuksesta. Lähdin heinäkuun loppupäivinä Interrailille tietämättä, että elokuu on Keski-Euroopan lomakuukausi ja kaikki junat täyttyvät lomalle lähtevistä ihmisistä.
Lämpimän elokuun 2. päivän illan pimetessä istuin Amsterdamilaisen Hostelin hämärässä kahvilahuoneessa. Nurkassa seinällä roikkui televisio, joka näytti CNN:n uutisfilmiä Irakilaisten panssarivaunujen ryntäämisestä Kuwaitiin. Ihmiset tuijottivat kuvaa jäykistynein kasvoin. Heistä useat olivat lähi-idästä kotoisin: Libanonista, Jordaniasta ja ties mistä. Monien kanssa olin päivän mittaan Hostelissa levätessäni keskustellut. Hitaasti tajusin, että vuodesta toiseen jatkuneet kahakoinnit lähi-idässä koskettivat todellisia eläviä ihmisiä. Samoin teki tämä Irakin hullu hyökkäys, joka tuntui nyt keskisuurelta maailmanlopulta Glasnostin ja Perestroikan elvyttämän Eurooppalaisen liennytyksen keskellä. Jugoslavian hajoamissota odotti vielä tulemistaan.
Samalla matkalla törmäsi kaikkialla Itä-Saksasta tuleviin nuoriin. Heitä oli matkailemassa, mutta myös paljon töihin menossa. Useimmat olivat ystävällisiä ja avoimia. Frankfurtin aseman maanalaisissa kerroksissa isoa seinäkarttaa hetken tutkittuani joku tuli kysymään, tarvitsenko apua. Nuori nainen Itä-Saksasta ei hänkään kaupunkia kovin tuntenut, mutta varmaankin näytin vielä enemmän eksyneeltä, joten hän tarjosi apua. Länsisaksalaiset eivät nuhruisen repputuristin vuoksi juuri vaivautuneet.
Saksalainen mukava ja ilmastoitu pikajuna pysähtyi iltapäivällä Saksan puolella lähelle Saksan ja Ranskan rajaa. Junasta jäi muutama reppumatkailija maleksimaan kuumaan iltapäivään ja odottamaan paikallisjunaa, joka vei Strassbourgiin. Ranskan rautateiden SNCF- tunnuksilla varustettu lyhyt paikallisjuna saapui vihdoin asemalle ja hyppäsin kyytiin. Juna mateli hiljakseen ja ranskaa puhuvat konduktöörit tarkastivat liput, mutta taisi olla niin, ettei kukaan passeista ollut kiinnostunut. Rajajoki ylitettiin ja totesin olevani Ranskassa ensimmäistä kertaa elämässä. Rajan ylittämisen helppous painui mieleen, koska olin lapsuudessa monia kertoja ollut vanhempien mukana itärajan pinnassa paikoissa, joista käytiin katsomassa suljetun rajavyöhykkeen alkua keltaisine kieltomerkkeineen. Isälle raja merkitsi jotain sielua rikki repivää, joka ei koskaan auennut, eikä repivyys hellittänyt. Sen takana oli omaa, mutta ainaisesti pois otettua. Täällä Strassbourgin seudulla vanhat sodat oli sodittu loppuun, eikä ystävyyttä näytelty YYA- sopimuksilla. Rajat ylitettiin, kun siltä tuntui. Ajattelin päässeeni maailmaan, jossa asiat oli selvitetty. Vasta paljon myöhemmin tulin tietoiseksi, miten Ranskassakin vielä käytiin erilaisia pesänselvityksiä miehitysajan traumaattisista tapahtumista. Sukupolvien vaihdos antoi vähitellen mahdollisuuden käsitellä kipeitä menneisyyden asioita. Mutta nuorelle minälleni kepeä rajajoen ylitys junan ikkunasta katsellen oli eheä vapauden kokemus, vapauttava sellainen.
Raha tekee maailman todelliseksi. Mutta vain ensi kerralla. Mikään myöhemmin elämässä saatu satunnainen lisätulo ei ole tuottanut yhtä vahvaa elämystä ja enimmäkseen olenkin rahan keräämisen jättänyt huolestuneempien hommaksi.
