Monet kehuvat tehneensä itse omat polkunsa. Useimmat kuitenkin taitavat muunnella aiemmin tehtyjä. Aikansa jokainen täällä polkujansa tallaa, kunnes kupsahtaa mättääseen ja siihen jää.
Meillä on mökillä pieni pätkä vanhaa polun pohjaa. Ennen näitä mökkitonttien lohkomisia joskus 60- luvulla kulki polku ehjänä ja katkotta pitkin järven rantaa, kiersi koukaten suon ja jatkoi edelleen seuraavalle järvelle. Polun synnyn rantaviivaa seuraten voinee ajoittaa 1800- luvun lopulle, jolloin tämä ’meidän’ järvi patoamalla syntyi nykyiseen paikkaansa. Vanhemmat luonnon järvet täällä kantavat saamelaisvaikutteisia vanhoja nimiä, mutta tämä historian mittakaavassa hiljattain tehty sai nimekseen Ruhkalammi. Nimi kuvannee padon tukkikourun muodostamaa tukkiruuhkaa lammella. Väylä oli aikoinaan merkittävä tukinuittoreitti Isojärven maisemien vesijaosta länteen päin. Taisivat varsinaisia ruuhkavuosia olla sodan jälkeiset suursavotat, joilla jätkät nostivat maan taloutta pystyyn. Seudun viimeinen kämppäkin on lopettanut asiahommat vasta 60- luvun alkuvuosina.
Kun seudun järvinimistön arvellaan olevan Saamelaista alkuperää, voi vain kuvitella miten kauan on noita kalaisia järviseutuja kuljeskeltu ennen kuin Antti Ahlström alkoi Sisä-Suomen metsiä ostella ja tukeiksi kaataa. Vaikka tämä juuri meidän tontin kautta kulkeva polku lienee siis vain rapiat 100- vuotias, miettii seudun poluilla yleensäkin, kenen virsu on mahtanut ja koska talloa ensimmäisen kerran näitä seutuja?
Sukupolvestani taaksepäin on edellisillä tallojilla jotain yhteistä: Polkua on menty asian perässä. Ruokaa on haettu metsästämällä, kalastamalla taikka tukkeja ohjaamalla. Vain minä rappeutunut kaupunkilainen kuljeskelen tätä pientä polun jäämää kesäaamuna huolettomana vesiämpärin kanssa ja kaarran kaivolle hakemaan raikasta vettä kahvin keittoon.
