Kesällä kerran. Ajelin äitini kanssa Kotkaan, hänen synnyinseudulleen ja lapsuuteni hauskojen muistojen kaupunkiin. Ukin verstas meren rannassa oli varsinainen satumaailma pienelle nikkaroijalle aikoinaan. Pihan omenapuiden punakylkiset voimakkaan makuiset omenat, rannan karkea hiekka, vihreän limainen Kymijoen vesi Langinkoskesta, yläkerran kirjahyllyn vanhat Jerry Cottonit enoni nuoruudesta – kaikki nämä kävivät ajomatkalla mielessä.
Ajomatkan päätteeksi söimme lounasta Santalahdessa, tuossa erikoisessa leirintäalueen ja golf- keskuksen yhdistelmässä. Vanha kahvila oli korvattu jo aikaa sitten uudenaikaisella ravintolarakennuksella. Sieltä sai huokean lounasruoan, jonka jälkeen ei tarvinnut samana päivänä suurempia syödä.
Heinäkuinen arkipäivä ravintolalounaalla oli hiljainen. Muutamissa pöydissä oli väkeä. Jostain kuului ruotsinkielistä keskustelua. Hetken kuunneltuani siinä tuntui olevan päällekkäin ruotsia ja suomea, mutta ei se silti Sipoolta kuulostanut.
Santalahden leirintäalue on vanha paikka. Voimajohdot sen pihan päällä taisivat kulkea jo lapsuudessani. Uudempi muutos on horisontissa Mussalan sataman laidalla seisovat tuulivoimalaitokset. Kehitystä ei voi pysäyttää – eikä ihan aina edes ohjata.
Ihmiselle hänen historiansa alkupiste on oma lapsuus. Mitä ennen on ollut, ei ole tiedossa, eikä ole kiinnostavaa, kun siitä ei mitään tiedä. Muistan Santalahden vanhana leirintäalueena ja myöhemmin Juha Vainion Santalahteen uudestaan- laulusta, jossa ystävällisesti irvailtiin uuden ajan golf-touhotukselle. Yllättäen äiti kertoi paikan olleenkin alunperin seurakunnan leirikeskus, jonka hiekkarannoilla hän vietti nuoruudessaan juhannusta ellei useampia. Seurakunta sittemmin myi paikan. Monen varttuneemman Kotkalaisen muistissa paikka on siis muuta kuin pelkkä leirintäalue; jotain nuoruuteen kuuluvaa, kauas kadonnutta ajoilta, jolloin ei ”heiluttu pellehousuissa golf-maila kädessä” kuten Vainion kappaleessa. Hyvin Santalahden näköiseen rantaan menevät Keisarikunta- elokuvassakin päähenkilöt Kotkansaarelta viikonlopun kesäpäivää viettämään ’moottorilla’, kuten paikalliset sisämoottorista venettään kutsuivat.
Munsaaren omaleimainen ja vanhanaikainen henki iskee tajuntaan, kun ylittää maantiesillan saaren puolelle. Ollaan toisessa maailmassa. Saaren toisella laidalla on pieniä tontteja ja vanhoja puutaloja kapeine teineen ja polkuineen. Niiden keskelle nousseet uuden ajan mauttomat ökytalot symboloivat kaikkea sitä ”minä omistan”- tietoisuutta, joka tekee maailmasta aika epäkodikkaan. Munsaaressa kohtaavat kahden eri vuosisadan maailmat, mutta eivät kovin luontevasti. Toinen on ylväänä työntämässä toista pois historian roskakoriin, mutta millä edellytyksellä? Onko viimeksi tulleella aina joku etuajo-oikeus?
Uuden ja vanhan törmäystä ja huonoa yhteen sulautumista kuvastavat myös Kotkaan sijoittuvien Pertsa ja Kilu- kirjojen uusimmat elokuvaversiot. Miksi pitää ratsastaa vanhoilla nimillä ja maineella, kun sisältö on aikamme Janipetterien ja muiden nenän kaivajien edesottamuksia ja aivan toisen aikakauden asioita? Kirja, nuorten kirjakin on taideteos. Sillä on oma luonteensa ja olemuksensa. Se on parhaimmillaan alkuperäisenä. Eikö erinomaisuuden selfietä tuputtava aikakautemme kaikkine huulikiiltoineen kykene kirjoittamaan itse yhtä vetovoimaisesti?
Oi sä aika entinen, näin saanee sanoa samaan aikaan tietoisena vanhojen aikojen vähemmän romanttisesta luonteesta. Ei tiheän työläisasutuksen synty ahtaaseen saareen johtunut ihmisten romantiikan kaipuusta. Olosuhteet ajoivat siihen ahtauteen, mikä 60 – 70 vuotta myöhemmin näyttää ulkoisesti kadonneelta lintukodolta. Mutta kyllä sen saaren pieni kansakoulu vieläkin näyttää ympäristöltä, jonka mieluummin haluasi kuvitteellisille lapsilleen ja tuleville sukupolville kuin valtavan kokoisen ’tehokkaan’ ja ’keskitetyn’ koulutehdaskombinaatin.
