Keväisen viluinen välitunti ala-asteen pihalla on lopuillaan. Keinujen ja ulko-ovien välissä on joukko lapsia kertynyt puolikaareen alemmalla luokalla olevan koululaisen ympärille. Kiusaajat. Tunnistan kohteen. Hän on pienikokoinen silmälaseja käyttävä kaveri, jolla on hieman nasaali ääni. Näitä piirteitä en silloin tunnistanut, enkä tajunnut syyksi. Hän oli siinä laitakaupungin poikajoukossa yksi muiden joukossa, ei sen kummallisempi. Joskus juttelimme, vaikkemme enempi kaveeranneet.
Kävelen sinne joukkoon. Suunsoittajana joukossa on oman luokkani pikkuapina. Nimen olen keksinyt hänen kokoon ja ketteryyteen liittyen. On tietysti rumaa kutsua ihmistä näin, mutta sattuneista syistä ei nolota. Pikkuapina härnää kiusauksen kohdetta ja muut myötäilevät. Katsovat uteliaana, mitenhän tilanne kehittyy ja miten kiusattu reagoi. Kuulen vieläkin sen pikkuapinan äänensävyn. Menen väliin ja käsken lopettamaan. Hetken perästä tilanne muuttuu siten, että pikkuapina alkaa jäkättämään minulle, hyökkää päin ja lähden karkuun. Koko joukko juoksee perääni ja unohtaa sen ensimmäisen kiusatun. Eiväthän he ilman pikkuapinaa tietäisi mitä sille tekisi, joten paras juosta mukana. Saan kerran jo harhautettua pikkuapinan sillä, että pysähdyn äkisti ja jatkan tulosuuntaan. Takaa-ajo jatkuu, mutta sen katkaisee sopivasti koulun kello, joka pakottaa kaikki suuntaamaan pääovelle riviin seisomaan ennen sisäänpääsyä.
En muista, miten tilanne tästä jatkui. Todennäköisesti se ei jatkunut sillä kertaa. Pikkuapina muisti kiusata satunnaisesti minua vuosikaudet tämän jälkeenkin, alemmilla luokilla useammin ja ylemmillä harvemmin. Viimeksi yläasteella se kerran mitään ilmoittamatta käveli luokseni ja löi palleaan niin lujaa, että haukoin hetken henkeä. Näistä ei kuitenkaan jäänyt varsinaisia traumoja, koska elämä onneksi vei erilleen. Luulenpa, että suuri lyöntivoima ei ole häntä elämässä vienyt eteenpäin mihinkään sellaiseen, josta tarvitsisi tuntea kateutta. Tai tiedä häntä; aikamme ihailee puistattavia asioita ja ihmisiä.
Tuo keväinen kiusaustapaus on kuitenkin jäänyt mieleen. Siitä käsin ymmärtää aikuisten maailmaa. On yksi ääliö ja kymmenkunta perässähiihtäjää, jotka eivät puutu, vaikka osan tekisi mieli. Juuri nämä saamattomat ja pelokkaat ääliöt ovat sieltä koulun pihalta kasvaneet tämän päivän etenijöiksi ja tukipylväiksi, jotka visusti varovat ryhtymästä mihinkään, johon eivät usko naapurin ryhtyvän. Tarkkailevat toisiaan ja etsivät normien riemua surkeaan elämäänsä. Joskus aikakausien tuulet kääntyvät ja perässäliihottajat ottavat taas uuden suunnan elämälleen, aikaansa seuraavia kun ovat.
Sitten on ne harvat, jotka puuttuvat asioihin. Saavat yleensä tehdä sitä ihan itekseen.