Antikvariaattien välipäiväalennuksia selatessa osui silmiin outo kirja. Ranskaksi kirjoitetun teoksen nimi on Karjalan laki. Kannessa on nykysilmään haalistunein värein Karjalan vaakuna ja julkaisija sanoo olevansa Karjalan keskushallinto. Uteliaisuus heräsi välittömästi ja tilasin kirjan.
Esipuhe on allekirjoitettu joulukuussa 1921 ja kirja on painettu Helsingissä 1922. Esipuhe jo kertookin, mistä on kyse. Tarton rauhassa Neuvostoliiton puolelle jääneet karjalaiset tunsivat suurta tyytymättömyyttä vallitsevaa hallintoa kohtaan ja ryhtyivät kapinoimaan. Wikipedian mukaan kansannousu alkoi marraskuussa 1921 ja päättyi tappioon maaliskuussa 1922.
Karjalainen kansannousu on pisara kaikkien maailman itsenäistymispyrkimysten meressä. Koska se epäonnistui, tekijöitä nimitetään kapinallisiksi. Toisessa tapauksessa he olisivat kunnioitettuja patriootteja. Mutta turha puhua toisten puolesta, kirjan esipuhe kertoo siitä olennaisen:
ESIPUHE
Karjalan keskushallinto, tällä hetkellä Vienan (Arkangelin) ja Aunuksen (Olonetsin) Karjalan vaatimusten ja yksimielisen tahdon ainoa tulkitsija, halusi tällä julkaisulla perustella kaikkien sivistyskansojen, kaikkien valtojen ja varsinkin Kansainliiton edessä Karjalan toimet itsemääräämisoikeutensa, kohtalonsa ja tulevaisuutensa toteuttamiseksi.
Haluamme päästä eroon Venäjästä. Haluamme vapauttaa itsemme slaavilaisten herruudesta, oli se sitten bolsevistinen, tsaristinen tai demokraattinen. Venäjällä ei ole oikeutta kohdella meitä Venäjän kansan orjina. Haluamme pystyä kehittämään vapaudessa moraalista ja älyllistä yksilöllisyyttämme kansamme ja koko maailman parhaaksi.
Todistakoon omalta osaltaan tämä työ ja ennen kaikkea jälleen alkanut Karjalan vapaussota karjalaisten yksimielisestä ponnistelusta ja lujasta tahdosta voittaa päämäärä, joka yksin voi antaa arvoa heidän elämälleen.
Joulukuu 1921.
Karjalan keskushallinto
Kirja kertoo Karjalan historiasta silloin alkaneeseen vapaustaisteluun asti. Lisäksi mukaan on koottu erilaisia liitteitä asiakirjoista ja tapahtumista, jotka liittyvät Karjalan hallinnon pyrkimyksiin saada asialleen tukea Suomesta, Virosta ja lopulta jopa Tanskasta, koska lähinaapureista ei apua ollut.
Takasivun taskussa on kokoontaitettu Karjalan alueen kartta. Se on hämmentävä ranskalais-suomalaisella kirjoitusasullaan.
Porajärven ja Repolan alueiden karjalaisasutuksen kohtalo ei juuri parantunut kirjoista, sodista ja vetoomuksista huolimatta. Kirja avaa tällaiselle asiaa paremmin tuntemattomalle kuitenkin näkyviin sen, että Karjalan alueen sukulaisheimojen pyrkimys itsenäisyyteen ja pois Venäjän vallan alta ei ollut minkään Akateemisen Karjala- seuran tai muun oikeistoliikehdinnän suomalainen keksintö 30- luvulla, vaan nuo itsenäistymispyrkimykset nousivat sikäläisistä itsestään sen jälkeen, kun Tarton rauha vakiinnutti Suomen valtiorajan kulkemaan heidän kannaltaan liian lännessä.
Mediasta lähihistorian tutkimusta seuraten kuulostaa joskus siltä kuin 30- luvun ja sotavuosien tapahtumat olisivatkin jotain ihan muuta, mitä aiemman sukupolven historioitsijat ovat voineet tai suostuneet näkemään. Vaikuttaisi uskottavan siihen, että kun asioita tarkastellaan ajallisen etäisyyden päästä, niihin automaattisesti saadaan objektiivisempi ja totuudellisempi näkökulma. Ehkäpä muutakin tarvitaan kuin ajallinen etäisyys. Ja kuten ”seitsemän luovutetun juutalaisen” tapauksessa, vaikuttaa siltä, että suurena paljastuksena voidaan pitää sitäkin, että tämän sukupolven tutkija tulee tietoiseksi tapahtumista, jotka edelliset ovat itsestään selvästi tienneet.
Menneelle ei mitään voi, kun ei aina näytä tulevallekaan juuri mahtavan. Karjalaisten kysymys ei painanut vaakakupissa Tarton rauhan teon aikaan niin paljon kuin Petsamon ympärivuotisen sataman saaminen Suomen puolelle. Jotain hyvääkin sen aikaisista rajanvedoista seurasi. Toimittaja Petteri Saario totesi Paanajärven kansallispuistoa käsittelevässä dokumentissaan, että suurin syy siihen, miksi jotain niin hienoa on yhä olemassa, on, että se ei koskaan jäänyt Suomen puolelle.
Linkkejä Wikipediaan asian tiimoilta