Pariisin seinät hohtivat kuumuutta, jota vältin liikumalla enemmän ilta- ja yöaikaan. Tapana oli myös ostaa ruoat iltamyöhällä, paitsi patonki ja muut leipomotuotteet, joita piti jaksaa aamupäivällä raahautua hakemaan.
Olin asunut korttelissa jo viikon päivät ja tavaksi oli tullut poiketa samassa pikkukaupassa, jonka omistaja oli alkanut ohi kulkiessani tervehtimään, kuten naapureita kuuluikin. Sen jälkeen aloitin aamupäivän kävelyn aina samaa reittiä Rue des Ecoles:n kautta. Oli edes joku tuttu, jota tervehtiä, kaupungissa, jota en tuntenut. En tuntenut sitä, mutta se oli minulle ystävällinen; silloin ja monta vuotta sen jälkeen.
Maistelin mieluusti viskiä iltaisin. Istuskelin samalla ikkunalaudan reunalla seuraten ihmisten vilinää Rue de Lanneau:lla ja nuuhkien alakerran ravintola Le Coupe-Chou:n tuoksuja. Aamupäivisin heräsin saman ravintolan keittiön reheviin tuoksuihin, kun illalla aukeavan ravintolan ruokia esivalmisteltiin.
Siihen aikaan alkoholijuomat yleensä ja vahvat erityisesti olivat halvempia kuin Suomessa, vaikka muuten elämä oli vähintään yhtä kallista. Ranskasta puuttui Alkon valvontakomissio, eikä alkoholi ollut ongelma, koska sitä sai ostaa vapaasti kaikista kaupoista puolille öin asti. Hupaisaa sinänsä, että tupakan myynti taasen oli säännöstelty kuin meillä alkoholin myynti – vain luvan saaneet yritykset saivat myydä ja nämä tunnisti erityisestä kyltistä ulko-oven läheisyydessä.
Viski oli loppu. Kävelin iltamyöhällä ennen puolta yötä kauppaan hakemaan lisää. Pienet pullot olivat kassan selän takana varastamista vaikeuttamassa. En tuntenut eri laatuja paljonkaan ja kaupan seinähyllyltä tunnistin Johnny Walkerin Red Labelin. Pyysin sitä. Puolitutuksi tullut kaupan omistaja alkoi moittivan esitelmän ja ehdotti samalla hintatasolla paljon parempaa, Label 5:ttä. Tunsin Label 5:n yhtä hyvin kuin Chanel nro 5:n, joten luotin kauppiaan vaistoon ja ostin, mitä ehdotettiin. Tunsin suurta tyytyväisyyttä. Lähes olemattomalla ranskan taidollani olin luonut asiakassuhteen, jossa kauppaava osapuoli piti huolta, etten tuhlannut rahojani joutavaan. Minusta melkein pidettiin huolta kaiken yksinäisyyteni keskellä, jota tunsin miljoonakaupungin vieraana koko kuukauden ajan vuokrayksiössäni.
Tiedä sitten, onko tuo Label5 sen parempi vain ei, mutta sitä olen nostalgiasyistä maistellut tuosta iltakohtaamisesta lähtien ajoittain. Sitä on aina autossa jemmassa pieni pullo satunnaisia tilanteita varten.
Tänään oli viimeinen työpäivä tältä kaudelta ja taas lähti monta mukavaa nuorta ihmistä tutkintotodistuksen kanssa maailmalle kohden uusia seikkailuja. Mieli nyt jo kymmenettä kertaa liikuttuu muistellessa, miten paljon siinä kohdassa oli elämässä vielä valittavaa ja etsittävää. Enimmäkseen oli mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Elämä avautui ja laajeni, kun lapsuuskoti lakkasi olemasta se ainoa viitekehys. Myöhemmin siitä seurasi ohessa mahdollisuus tuhlata rahansa kuukauden vuokra-asumiseen Pariisin heinäkuussa.
Näitä miettiessä alkoi tuntua havilliselta käväistä autotallissa ja kaivaa auton salalokerosta pieni pullollinen Label 5:ttä pyöristämään illan tuntoja. Maistui ja muistin, hyvin molemmat. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
