On aurinkoinen ja lämmin kesäkuinen arki-ilta. Olen ajanut töistä Vantaalta kotimaisemiin Lahteen ja Pösön dieselin raksutus sammuu parkkipaikalle Sinuhen viereen. Kävelen kahville. Siellähän istuu Tapsa terassilla lehti ja kahvikuppi edessään valkoinen kesäbaskeri päässä. Niinkuin yleensäkin istuu, kun menen Sinuheen. Eletään kesää 2008 tai 2009.
Morjestetaan. Istun viereiseen pöytään kahvini kanssa. Sinuhen lasiterassin ikkunat ovat auki. Mikäs siinä on poikain istuskellessa joutessaan kesäiltana. Juttelemme niitä näitä Etlarin jutuista, maailman menosta tai elämän kulusta. Minähän siitä kiireisempänä sitten polkaisen ylös tuolilta kotiin mennäkseni ja Tapsa jää lukemaan.
Miksi me oikeastaan tunnemme? Ja mistä me tunnemme? Joskus sata vuotta aiemmin muistan näköhavainnon Tapsasta srk:n nuorten illasta. Sittemmin Tapsa piti jotain srk:n lähimmäispalvelun toimintaa äitini kanssa yhden talven. Jotenkin ajauduimme Sinuhessa jutuille jo vuosia ennen takaisin Lahteen muuttamistani. Tapsa oli side kotikaupunkiini, kotiin, elämääni ennen, siihen elämään, joka ei ollut täynnä pääkaupunkilaista olemisen tärkeyttä, pyrkimistä ja pinnistelyä. Tuosta verkkaiseen kesätorilla askeltavasta mansikoiden nautiskelijasta tuli tuttu, vaikkemme oikeastaan tuttuja olleet. Oli mukavaa, kun tunsi jonkun vanhan kanta-asukkaan kotikaupungissaan, jonkun joka yhdisti menneen ja nykyisen. Kotiuduin takaisin Lahteen.
Vuosia kului. Tapsa yleensä istui jo Sinuhessa, kun menin sinne. Luulen, että ainakin öisin hän kävi kotona nukkumassa. Minulla meni yksi työ alta ja vaihtui seuraavaan. Oli kiirettä ihan uudella tavalla. Tapsa oli aina yhtä kiireetön. Jossain kohtaa tapahtui se, että Tapsa pyysi rahaa lainaksi. Lainasin. Alkoi vähitellen näkyä se, että kaveri tarvitsi yhä useammin tukea.
Enää ei puhuttu lainaamisesta, vaan vipistä. Vipit meni auringon laskuun. Se tietysti vähän harmitti, mutta tilanne näytti siltä, että kaveri tarvitsi jeesausta ja pystyin jeesaamaan. Ajattelin, että jelppailen tasapainon vuoksi yksinäistä miestä, koska ei yhteiskunnan tukiverkoissa yksinäiset miehet ole ykkösprioriteettina; mikä hyvänsä muu vaihtoehto tulee ensin. Koska olin itsekin ollut yksinäinen mies, tämä tuntui sopivalta aatteelta.
Meni lisää vuosia. Tapsan kulku heikkeni. Käsien vapina alkoi näkyä. Pyörällä kaatuminen syysliukkailla lopetti pyörällä kulkemisen ja piti miehen makuullaan pitkään. Alkoi joulu lähestyä ja Tapsa oli aika heikossa kulussa. Kämppä näytti karmealta. Siivoilin joulunaluspäivät Tapsan kotia ja laitoin joulua näkyviin sinne. Meni joulut ja vaihtui vuosi. Kämppä näytti taas karmealta. Tällaisena tilanne jatkui seuraavat vuodet. Tapsan elämä kapeni samaa tahtia näkökentän kanssa. Ote alkoi kirvota käsistä. Kesti melkein viime hetkiin asti, että tajusin heikolla näöllä olevan iso osuus siihen, että asiat jäivät heitteille. Teki monesti mieli sanoa jotain, mutta en sanonut, ehkäpä onneksi niin.
Viime joulun alla vein jouluruokaa, kun tilanne oli taas paha. Niillä kai selvittiin vuoden vaihteeseen ja eläkkeen tuloon. Olin vähän vihainenkin asioiden tilaan. Tammikuussa tuli 70 vuotta täyteen. On se pitkä matka. Ja vielä pidemmältä näyttää, kun ajattelee nuoruudessa ilmennyttä vakavaa aivokasvainta, joka saatiin leikattua, mutta jätti elinikäisen jäljen mieheen.
Ei kannata polkuaan toisiin verrata, kuormansa on kullakin, vaikkei vierestä tajua. Vaan jos toistemme kuormaa vähän helpottaa voimme, se lienee arvokasta. Lepää rauhassa, Tapani. Muistan lämmöllä ja varmasti tulen perässä, kun aika on.
Rauno Tapani Tuomi 13.1.1952 – 20.2.2022