Yle Areenasta löytyy vielä melkein puolen vuoden ajan 6- osainen sarja Charles de Gaullen elämästä alkaen vuoden 1940 kesäkuusta, jolloin saksalaiset miehittivät Ranskan.
Ennakko-odotukset täyttyivät. Kun ranskalaiset tekevät sarjan oman historiansa suuresta sankarista, ei pateettisuudella ja oman suurenmoisuuden ihailulla ole mitään äärtä ja rajaa. Tämän paatoksen vähentämisellä sarja saattaisi olla vielä kiinnostavampi.
Ranskalaisten suurta Kenraalia on kuitenkin kaikissa liittoutuneiden sotahistorioissa jaksettu vähätellä ja ivata niin paljon, että oli mielenkiintoista katsoa ranskalaisten omaa näkökulmaa asiaan, joskaan tuskin heilläkään yhtä ainoaa näkemystä on. Ja tässä onkin suomalainen heikosti opiskellut katsoja heikoilla. Toisen maailmansodan jälkeinen Ranskan sisäpolitiikka ei ole niin tuttu aihe, että katsoessaan voisi kriittisesti eritellä, milloin kaunistellaan ja milloin dokumentoidaan.
Kun vertaa esimerkiksi Ranskalainen kylä- sarjan syväluotaavia ihmiskuvauksia, on De Gaullesta kertova sarja aika pintapuolinen. Kuitenkin tällaisesta poliittisesta monumentista tulee esiin inhimillisyyttä, jota en osannut odottaa. Kenraalin elämässä puoliso oli täysin korvaamaton voimavara ja perheen tyttären Annen varhainen kuolema koko elämää varjostava tragedia, johon nähden muut vastoinkäymiset näyttivät kovin pieniltä. Ja luulen, ettei vanhojen taistelutovereiden luja ystävyys ole mielikuvituksen tuotetta; vaikeat yhteiset kokemukset lujittavat suhteita tavalla, johon tavallinen elämä ei pysty.
Jostain syystä posketon ranskalainen ylpeys on sarjassa pahimmillaan sodan aikaisten poliitikkojen suhteita käsiteltäessä. De Gaullea näyttelevä Samuel Labarthe tuntuu aina antavan suurenmoisen lausunnon keskustellessaan Winston Churchillin tai Ike Eisenhowerin kanssa. Myöhempien jaksojen Ranskan sisäpolitiikan keskustelukiemuroissa lausunnon antamisen tuntu aavistuksen hellittää, joskaan katsojaa ei liiemmälti hellitä luonnollisen ja luontevan keskustelun tunnulla.
Tietysti nuo sodanaikaiset tapahtumat sattuvat ranskalaiseen sieluun nöyryyttävyydellään, jota anglosaksiset historioitsijat ovat jaksaneet pitää hyvin esillä ja näin ollen ymmärrän kyllä sitäkin, että ahdingossa olleen maanpakolaiskenraalin mainetta halutaan nostaa. Lopullista totuutta Normandian maihinnousun ratkaisujen taustoista en kuitenkaan kuvitellut sarjasta löytäväni ja se lienee realistinen tulokulma tämän sarjan katseluun.
Kenraalin vaimoa Yvonnea näyttelevä Constance Dollé tuli Suomessakin tutuksi Ranskalaisen kylän vastarintataistelija Suzannena. Kenraalin vaimonakin hän on mainio ja pystyy ilmaisemaan vähin sanoin ja muutamin silmän liikkein myötäelävän vaimon roolin mainiosti.
Vanhenevan presidentin viimeisiä vuosia katsoessa luulin näkeväni jotain yleispätevää. Kaikki me olemme oman aikamme tuotoksia ja vain rajoitetusti kykenemme muuttumaan muuttuvien aikojen myötä. Onnellisuuden ja tyytyväisyyden mahdollisuus lienee siinä, että näkee oman irtautumisensa aikakauden valtavirrasta, muttei tuuperru siihen, vaan hyväksyy erillisyytensä ihmisenä tässäkin suhteessa. On kuitenkin aina kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa siniset ajatuksensa.